Äiti ajatuksia

ÄÄIITIII!

13313489_10154272602008267_1723563624_o

Wau, sehän olen minä! Äitiyttä on varmasti moni muukin pohtinut aika ajoin ja hyvähän se on välillä pysähtyä kaiken arkisen rumban keskellä. Ajattelinkin tässä kaiken tämän hetkisen korona hässäkän keskellä kirjoittaa omasta subjektiivisesta näkökulmasta äitiyteen. Eräässä instagram kuvassa istunkin ihan tyytyväisenä puunrungolla, suomen suurimalla supalla ja mietin sanaa äiti. Näin äitienpäivän lähetyessä voikin tämän aijatusmadon julkaista 😉

Miten arvot ja opitut tavat, elämän historia lyhyeen 35v ikävuoteen.  Onko odotukset tai kulttuuri ovat vaikuttaneet itseeni. Miksi tapani olla äiti on hiotumassa johonkin suuntaan, vai onko suuntaa ollenkaan?

7

Äitejähän on moneen lähtöön ja tässä lähdössä omalla osallani ristiriitaa. Sairastin anorexian nuorena aikuisena, perfektionistina. Silloin sanottiin että ”kuulehan, sinä et voi saada lasta”. Tuudittauduin sitten alitajuisesti siihen kohtaloon etten saisi ainakaan biologista omaa lasta. Olin todella pettynyt silloin itseeni, olin epäonnistunut, ei biologista lasta.

2

Lapsuudessa, omassa perusperheessäni on perhesiteet olleet aina hyvin tiiviit. Erityisesti äitini on ns. lapsi-ihminen ja se oli osa hänen työtäänkin, lasten hyvinvointi, turvallisuus ja läheisyys korostui siinäkin. Ajattelen että osa omaa äitiyden miellekuvaa tulee oman äidin tavasta olla äiti. Oma äiti oli lapsuudessani kotiorientoitunut ja maalla kun asuttiin niin se antoi oman lisämausteensa sille. Pullantuoksuinen kotiäiti joka veti partiota ja kutoi sukkia. Äidille pystyi kertomaan aina salaisuudet jotka painoi mieltä tai jos joku oli kiusannut, äidin kainaloon sai mennä aina. Äidille sai myös teininä soittaa keskellä yötä että voisitko tulla hakemaan, ilman pelkoa että siitä seuraisi jokin sanktio (omassa nuoruudessa kun saattoi livahtaa vaikka kotibileisiin 😉 ). Nyt huomaa ainakin että opittua perimää on ylisuojelvaisuus lasta kohtaan ja halu olla myös se pullantuoksuinen äiti, sormet mullassa perunamaassa. Myös kunnioitus ja pitkäjännitteisyys on osittain opittua. En muista kuin yhden kerran jolloin äiti olisi minulle suuttunut ja minä sanonut pahasti hänelle. Ristiriidoissa ei olla huudettu pää punaisena. Tosin olin kuulemma helppo lapsi ja liian ujo, hieman arka. Nyt lapsuuden omaa kokemusta omaan äitiin peilaa helposti omaan äitinä olemiseen. Itse haluaisin olla aidosti läsnä, katsoa silmiin ja kuulla & kuunnella, ottaa syliin ja puhaltaa pipit pois.

95361035_10157996460018267_3829387738692452352_n

Nuoruuden jälkeen kun sairastuin syömishäiriöön, aloin ajattelemaan että en minä mitään lasta haluaisikaan, ei se sopisi minun elämän rytmiin ja tavotteisiin. Matkustelin paljon, harrastin paljon, keskityin itseeni paljon. Otin kaksi koiraa silloisen miehen kanssa, koin että jotain puuttui, tyhjiö jota halusi täyttää. Koiriin panostin paljon, ystäviä näin paljon, opskelin paljon..ja kuitenkin jotain puuttui. Hankin hyvää sisältöä erilaisista järjestö toiminnoista ja hankkeista. Harrastin bodyfittness:iä innolla ennen kun siitä tuli varsinaisinen buumi. Kuitenkin kun joskus istui merenrannalla yksin ja tuijotteli aallokkoon, mietti että miltä tuntuisi olla äiti ja kantaa vastuuta muustakin kuin omasta navastaan. Monet vastaan tulevat perheet aiheutti paljon tunteita, kuinka pieni käsi kulki vanhemman kädessä. Aloin miettiä olisiko minust adoptio vanhemmaksi.

Suomalainen kulttuuri laajalla skaalalla on melko joustava nykyään perheen suhteen, viitataen esim. suositaanko poikia enemmän kuin tyttöjä, montako lasta voi hankkia. Meillä vanhempani eivät koskaan kyselleet aijonko hankkia lapsia. Mutta monet muut kyllä alkoivat kyselemään että ”olettekos suunnitelleet lapsia”. Muuanmuassa yhdessä työhaasattelussa kysyttiin asiaa joka nyt ei ole sopivaa. Silloin meni pussi herneitä nenään, mutta sai jotenkin hillittyä tunteensa.

Elämä pisti lihamyllyn käyntiin paluun yhteydessä Tampereelle ja kaikki muuttui. Uusi tapa elää alkoi kun joutui sairaalaan ensin kovan tulehdustilan takia ja kohta olikin jalka leikkauspöydällä. Kaikki fitness puuhat jäi. Äiti oli silloinkin tukena ja kohta menetin mummoni joka oli kuin toinen äiti minulle. Mummo oli perinteinen maatilan emäntä suurella lapsikatraalla varustettuna, sisukas ja lempeä nainen! Oma äiti on varmasti siirtänyt minuun opittua äitiysmalliaan omalta äidiltään. Ison uusperheen saaminen oli osa uutta elämää myös.

Kun sain tietää että oho, olen raskaana ei se mennyt putkeen ja keskenmeno on nyt yksi ikävä kokemus listalla. Se oli suunnaton suru ja edelleen saa kyyneleet silmiin. Uusi raskaus oli siksi pelottavaa ja perus-sairauksien vuoksi sai muutenkin sitten käydä sairaalassa usein. Raskaus meni kuitenkin hienosti vaikka Eräipana syntyi ennen aikojaan. Lasten teholle kuitenkin päädyttiin ja jälleen itkettiin huolesta vaikka oli todella hyvissä käsissä. Kaikki ne pienet ihmisen alut ja mitä näki osastolla, on sellaista mitä ei unohda. Lääkärit ja kaikki henkilökunta ansaitsevat kyllä mitä suurimman kiitoksen työstään, ei sitä voi sanoin kuvailla miten heitä arvostaa. Vielä kotiutumisenkin jälkeen päädyttiin monesti sairaalaan, mutta lapsi onneksi vahvistui ajan myötä. Osittain nuo kokemukset muuttivat varmasti arvostusta elämää kohtaan, miten pientä ja haurasta kaikki onkaan, me aikuisetkin. Monena hetkenä tuli itkien kotiin, ikävästä kun piti lähteä sairaalasta lepäämään ja lapsi jäi sinne. Siinä ymmärtää että kaikkia lankoja ei voi pitää omissa käsissä elämän edessä.

Miten minä tuota pientä Eräipanaa koitan koulia tähän kovaan ja kieroon maailmaan, siinä on työtä. Oma työ jossa on nähnyt pahaa liikaa on aiheuttanut pelkoa lapsen kasvatukseen. Mutta vaikka kuinka pitäisit lasta kuin kukkaa kämmenellä et voi tietää miten käy, mitä valintoja lapsi tekee myöhemmin. Lapsuus menee kiitävää vauhtia ohi ja nyt sen huomaa vasta valokuvista. Eräipana on luonteeltaan pohjimmiltaan hyvin herkkä ja pohdiskeleva, ulospäin vauhdikas ja hyvin näsäviisas tapaus. Näiden piirteiden kanssa tasapainoillaan kuten kaikki muutkin vanhemmat omien lastensa kanssa.

Äitinä olen ajatellut olevani yllättävän rauhallinen ja pitkäpinnainen.  Oma ajatus on esimerkiksi äänen korostamisesta se että, jos sitä käyttää jatkuvasti tehokeinona niin se menettää merkityksensä. Kun iskee kiukku niin toistaiseksi on toiminut ”saat valita” tekniikka, ”saat valita otatko banaanin vai muroja, vai päättääkö äiti”. Koska isän puolen taiteilija sukuisuus puskee välillä pintaan, niin pienen lapsen aktivointi luovasti tai kynä kädessä tuntuu toimivalta. On ilmeistä että meillä ulkoillaan paljon ja sen vuoksi puolestaan toivon että voin opettaa lasta myös ns. kaupunki ympäristöönkin paremmin.

Miten sitten osaisin olla stressaamatta kaikesta äitiyteen liityvästä? Äitiyden malleja korostetaan ja ohjaillaan ulkoapäin mediassa melko paljon. Asetetaan kuvia, tekstejä miten olla tälläinen tai tälläinen äiti, näin onnistut äitinä! No ainakaan en ota paineita verkossa pyörivistä ”täydellisistä” kuvista, puunattua, pyntättyä, hymyä ja hekumaa, loistavia ruokia ja valkoisia pintoja. Ei, ei kolahda! Ulkoiset asiat on oppinut näkemään kyllä kauniina, mutta niiden taakse näen mieluummin. Ideota vaikka uussita resepteistä ja elämän tavoista lukee mielellään kyllä! Ymmärtäen että jokin asia tuottaa toisella iloa ja onnea erilailla kuin itselleni vrt. trendikkäät lastenvaatteet, uudet rakennekynnet & kahvila VS uusi esteetön luonto kohde ja vaikka suunnistus rastit.

95472729_10157996461353267_5451705171107119104_o

Uskon että moni äiti pyörittelee samoja asioita päässään iltaisin ”olisiko huomenna nakkikeittoa vai perunamuusia? unohdinko antaa d-vitamiini tipat? olikohan miehen työvuorot miten ensiviikolla?”, saisinko yh äitinä lapsen vahtia ensiviikolle?”. Oma jaksaminen äitinä ei myöskään ole sidonainen lapsilukuun, koska me olemme erilaisia. Toiselle murhe on se katkennut kynsi, toiselle miten saada ruokaa ensi viikolle, kaikki on suhteellista. Itse koen olevani hyvin maanläheinen, käytännöllinen. Äitinä haluan jatkossakin viettää aikaa luonnossa oman ja muiden lasten kanssa. Haluan että voin oppia myös muilta äideiltä ja puolestaan antaa jotain vastavuoroisesti heille. Omassa arvomaailmassa olemme kaikki samalla viivalla, vaikka arvojen kohteet/ tavat elää saattavat olla erilaiset.

Kun tässä podin ”huonon äidin syndroomaa” eilen ja vahingossa suusta pääsi Eräipana kuullen että ”oon ihan surkea äiti!” niin hän tuli reiteen kiinni ja sanoi: äiti, olet maaailman lakkain ja palas! ❤ Niin, lapsi on lojaali vanhemmilleen. Syy miksi podin huonoa fiilistä johtui etätyön viemästä ajasta kotona ja että lapsi ei saanut äiti huomiota aidosti ”joo,oi kun on upea,hienoa auto”, ”syödäämpäs nyt reippaasti” (ja samalla teen puhelimella töitä). Nämä ei aidot läsnäolot ovat omia akileen kantapäitä.

95829504_10157996449993267_2726296423178960896_o

Missä oli punainen lanka? Äitiyden pohtiminen tekee hyvää! Mitä haluan antaa lapselleni/ lapsilleni. Joskus olen tehnyt aarrekarttoja tai elämän aikajanoja, kirjoittanut, runoillut,piirtänyt. Joskus asian näkeminen paperilla auttaa. Jos voi pahoin, ottaa aivoon, kirjoitan asian suoraan kaikkine rumine sanoineen. Sitten poltan paperin tai revin sen, helpottaa kummasti.

Voi äitiys! Ihaninta ikinä ja huolettavinta koskaan ❤

Tänä korona-aikana olemme lähiretkeilleet paljon! Tästä ”setistä” kirjoittelen kun rytmit hieman antaa yhden projektin kanssa myöden 😉

95666892_10157996473523267_4219327042107211776_o

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s